ujoja ehdotuksia elämän varrelle osa.1

Työskentelen hoitoalalla. Kuten moni tietää, se on pääosin naisvaltainen ala. Usealle naisvaltaisella alalla työskentelevälle ihmiselle on käynyt niin, että on joutunut keskelle kissataistelun sotatannerta. Myrkyllisiä katsantoja vilisee ilmassa niin, että ei eteensä näe ja kahvihuoneen ilmapiiri on niin kireä, että automaattinen viirankiristinkin kalpenisi. Tunnelma on kuin villissä lännessä, osapuolet hapuilevat pistoolejaan ja lattialla pyörii pölypalloja. Kuulostaako tutulta? Onneksi olen aikani kuluksi keksinyt vaihtoehtoisia keinoja, joita voisi jokainen esimies ja osastonhoitaja ottaa edes kokeiluun.

Tiuskimisen ja suun maiskauttelun sijaan suosittelisin ensinnäkin rehtiä vapaapainiottelua. Hiukset ponihännälle, tekokynnet nurkkaan ja eläimellinen voima jylläämään. Ensin kyllä pitää muistaa takavarikoida mahdolliset aseet, nimittäin hoitajilla saattaa olla taskujen täydeltä insuliinikyniä, injektioneuloja tai vaikkapa käytettyjä vaippoja. Kiellettyä olisi myös vastapainijan huumaaminen, tai muunlainen lääkkeiden väärinkäyttö. Itseäänkään ei saa huumata tai vaikkapa turruttaa Xylocainilla (paikallispuudute), sillä se olisi epäreilua. Onhan se tietysti muutenkin kiellettyä, mutta vakavassa taistelutilanteessa ihmiset harvemmin ajattelevat mikä on sallittua ja mikä ei. Jos vapaapaini ei miellytä osallistujia, myös esimerkiksi mutapaini voisi olla tehokas välienselvittelytapa.

Vaka vanhan Väinämöisen aikana vaivaistaloissakin kiistan sattuessa ristiriidat hoidettiin suohon laulamalla tai loitsemalla. Loitsemista tietääkseni säestettiin kanteleella. Jos haluatte omalla työpaikallanne toteuttaa innovatiivisempaa tyyliä, laittakaa taustalle biitti soimaan ja järjestäkää kunnon rap battle. Jos ette tiedä kuinka homma etenee, katsokaa 8 mile. Mikrofonit käteen ja sylkemään riimiä, se jos mikä saa adrenaliinit liikkeelle. Se olisi mielestäni kuulemisen arvoista:

"Kattokaa ny totakin noitaa, tuskin osaa edes ketään hoitaa! Jos ei tiedä mikä on kulmataitos, sille nauraa räkäsesti tämä laitos! Mene kotiisi itkemään huutava kana, tai olet täällä kohta hoidettavana." 

"Minäpäs näin sinut kerran torilla, vapisit ja ajelit rollaattorilla.Sulla ei käy EDES SENSSISSÄ flaksi, kun ryppyjä löytyy tuhat ja kaksi. Suutarilla pysyköön sinunkin lesti, annan sulle riimini kohta rektaalisesti!"

Tai sitten ei. Jos mikään edellämainituista sovittelutavoista ei innosta, suosittelen lämpimästi myös kilvan ajoa, rauhanpiippua tai huutoäänestystä. Pitää ne paineet johonkin purkaa, etteivät ne kasaannu ja pulpahtele pintaan aikuisten naisten kissatappeluina, sillä jos joku asia minua pelottaa, niin juurikin ne.

Näkemiin ja kiitos.

turhanpäiväistä höpötystä

Näin joulun lähestyessa (heh, heh) ajattelin minäkin muistaa armasta blogiani, sanallisesta ummetuksesta huolimatta. Mielessäni ei ole pyörinyt kuin kaksi todella tärkeää asiaa, mitkä haluan tuoda jotenkin esille, ja toisen aion kertoa vasta tämän kirjoituksen lopussa. Lähinnä pitääkseni niin sanottua mielenkiinnon virettä yllä. Jos sellainen on edes ollut. Ensimmäinen ja tärkein asia on se, että olen viimein keksinyt unelma-ammattini.  Tiedän, että tämä asia on käsitelty moneen kertaan aikaisemminkin, muunmuassa elokuvassa Joulupukki ja noitarumpu, mutta samapa tuo. Haluan tontuksi, ja jos saan pestin, tiedän olevani siinä perkeleen hyvä.

Tontun toimenkuvaa googlaillessani löysin jos jonkinmoista tehtävää. "Tontut varmistavat, että lapset jaksavat herätä aamulla reippaasti, syövät aamupalaa, harjaavat hampaansa ja ovat ylipäätään kiltisti", kerrotaan sivustolla santaclaus.fi. Moinen toiminta ei minulle aiheuta minkäänlaista ongelmaa. Kuten kaikki tietenkin tietävät, olen viettänyt niin hurjan nuoruuden, että luokkaretkillä opettajat valitsivat luokaltamme jonkun miavastaavan huolehtimaan, etten ole pahanteossa ja käsityönopettajani voivotteli koko luokan edessä, ettei tule kyllä tylsää ainakaan kun meillä on tuo Mia joka telee aina-kaiken-väärin. Näistä voisimme siis päätellä, että jos lapset edes ajattelevat jotakin metkua, olen jo kirjoittanut sen pieneen muistilehtiööni pirunsarvet otsasta pullottaen.

"Tämä pieni, punalakkinen olento pysyy kyllä hyvin näkymättömissä. Joskus joulukuun iltoina saattaa jopa nähdä sivusilmällä varjon häilähtävän ikkunassa!", jatkaa samainen sivusto. Minä olen pahemman laatuinen vakoilija. Jos juuri sinä, lukija, olet minun facebook-ystäväni, tiedän kaikki liikkeesi. Eikö ole karmivaa? Minusta voisi ollakin. Olen myös todella salaperäinen tyyppi, moni voisi kuvitella minut ikkunoiden taakse lymyilemään.

Joulu on vain kerran vuodessa, ja joulutonttuna tuskin pääsee rikastumaan. Sen vuoksi olen ajatellut hakea kesätöihin saunatontuksi. Heistä sanotaan, että "Saunatontun on helppo pysytellä huomaamattomana, onhan hän hyvin lyhyt ja pyöreästä vatsastaan huolimatta pienikokoinen." Huomaatteko, taas! En ole kovinkaan pitkä, vatsa minulla on. "Sarkanuttu on harmaanruskea ja myssy samanmoinen. Eipä siis ihme, ettei tonttua juuri erota lauteitten alta tai kiukaan takaa. Tonttu seurailee tarkkaavaisena talonväen kylpemistä." Vaatetus kuulostaa aika pitkälti minun arkipukeutumiseltani. Ja jälkimmäisestä lauseesta sen verran, että muutaman vuoden hoitajanhommien jälkeen ei ole pelkoa, että paljas perse aiheuttaisi minussa minkäänlaista inho- tai vaihtoehtoisesti kiimareaktiota.

Siinä taisivat suurimmat perusteeni olla. Jos joku tietää joulupukin osoitteen, siitä saa informoida minulle. Ja kuten lupasin, tähän loppuun se toinen tärkeä asia, mistä alussa mainitsin: Autoilijat. Kokeilkaapas joskus painaa jarrua vasemmalla jalalla, kun olette liikkeessä. Mieluiten mahdollisimman kovassa. Kertokaa sitten miten kävi. Omavastuu 100%. Minä kokeilin.

MINÄ TIEDÄN KAIKEN TEISTÄ. VIKMANI VALVOO. JOULUT. 

pulsujen puheenvuoro

Yleensä tekstien aluissa pitäisi olla jotain lämmittelyhöpinää ja kiusoittelevaa lähestymistä keskeiseen aiheesen, mutta nyt ajattelin anarkistisesti läjäyttää pähkinän heti alkuun imeskeltäväksi: miksi pultsareita vainotaan? Mitä pahaa he ovat sinulle, teille tai yleensäkin valtavirralle tehneet? 

"Ne rumentavat maisemaa."
Vastalause: Eivät rumenna. Minun mielestäni nokka pystyssä sipsuttavat, itseään parempana pitävät korppikotkat puolestaan rumentavat. Roskat rumentavat. Harmaat tehtaat rumentavat. Paljon mielummin katselen niittyä täynnä aamuisen iloisia puistokemistejä, kuin kymmentä Audia parkissa, mutta silti en mene jahtaamaan Audeja luudalla husien pois näköpiiristäni.

 "Ne valtaavat kunnon kansalaisten penkit!"
Vastalause: Pitäisikö heidän sitten istua jossain piilossa vai? En usko, että jos toverillisesti asettelisit ahterisi kahden rantojen miehen väliin, he tuskin pistäisivät pahakseen. Saattaisit jopa saada huikat heidän iloliemipulloistaan. Jos puolestaan istuisit ystäväsi kanssa penkillä, ja joku partahemmo istuisi teidän väliinne, tuskin antaisitte yhtä tervetulleen vaikutelman. Eivätkö he ole ihmisiä? Yhtä herkkä takapuoli heillä on kuin teilläkin.

"Ne kuseskelevat joka paikkaan."
Vastalause: Niin kuseskelevat lapset, koirat ja teinitkin. Eikä heitä silti jatkuvalla syötöllä mollata, haukuta ja pelätä. Sitä paitsi virtsa on steriiliä. Kusisin minäkin jos minua ei päästettäisi yleisiin vessoihin. Jos ette kestä puliukkoja vessoissanne, kestäkää huumaava virtsan tuoksu kauppojenne nurkilla. Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön vai miten se nyt oli.

"Ne huutelevat härskejä!"
Vastalause: Osta korvatulpat, parilla eurolla saa. Televisiosta sentään NÄKYY härskejä ja sitä sitten tuijotetaan silmät mollollaan illat pitkät, ja jaksetaan nillittää kuinka läheisestä puistosta joku huusi jotain rumaa. Menkää heidän seuraansa istumaan iltaa, takaan että kuulette todella mielenkiintoisia elämäntarinoita, ja niissä ei ole mitään härskiä.

"Ne aiheuttaa levottomuuksia."
Vastalause: Jos valtavirta kohtelisi pulsuja, kuin kohtelisivat itseään samaisessa tilassa, ei levottomuuksia syntyisi. Jos teiltä tullaan pummimaan tupakkaa, ja teillä sitä on tarpeeksi, antakaa nyt herranjestas se yksi savuke sieltä sitä tarvitsevalle. Se voi pelastaa jonkun ihmisen päivän.

Keskiviikon vuodatus.

ilveskissa naurahtaa (täh)

Olen ylpeä kissastani, joka on todennäköisesti hyvin läheistä sukua ilveksille. Hän on villiintyneestä kissasuvusta Hörhäntieltä, ja siellä päin tunnetusti asuu runsaasti noita suomen metsien komeita kissapetoja. Olen huomaavinani kissassani paljon samoja piirteitä ilveskissojen kanssa. Hän on suuri metsästäjä, sain rivitalossa asuessani joka aamu valmistettua hiiripaistin takapihan tuliaisista. Hän osaa myös kiivetä todella korkealle puuhun. Hänen nimensä on muuten Kullerwo. 

Minulla ja Kullerwolla ei ole kovinkaan läheiset välit. Hän usein puhuu minulle vain kun hän haluaa hyötyä minusta jotenkin. Silloin jos itse haluan paijata jotakin kissanmuotoista, hän nakkelee niskojansa. Välillämme kuitenkin vallitsee tietynlainen arvostus toisiamme kohtaan. Kyllä täytyy myöntää; itkisin jos hän lähtisi pois, tai sopisi treffit auton etupuskurin kanssa.

Ajoin kerran Kylämäntiellä jäniksen päälle. Se tuntui aivan hirveältä. Saattaa toki olla, että se on looginen loppu ’Duracell-pupu vs. Väiski Vemmelsääri ’- nimiseen elokuvaan, mutta mitä teen jos joku ilta kostonhimoisen jänikset soittavat ovikelloa ja tappavat minut? Tai ehkä he eivät edes soittaisi ovikelloa, vaan lahjoisivat Kullerwon kähveltämään avaimeni. Ei häntä varmaan tarvitsisi edes paljoa lahjoa. Tosin voihan olla, että jonain päivänä löydän parvekkeeltani säkillisen porkkanoita tapettuani jänismaailman pahimman gangsterin. Sitten poseeraan Jänislahden sanomien kannessa Citroenini kanssa leveästi hymyillen.

Pikkuveljeni julisti pienenä sodan muurahaisille. Siitä seurasi ruumiita, miljoonia hengettömiä muurahaissotureita. Olen käskenyt häntä olemaan varuillaan.

Toisaalta, en usko pikkueläinten olevan kostonhimoista väkeä. En usko oikeastaan isompienkaan eläinten olevan. Kostonhimo taitaa olla yksin vain meidän ihmisotusten hurmaavimmista puolista. Sitä esiintyy jo aika nuorilla ihmislapsilla. Muistan nimittäin eräänkin tapauksen, missä olin ilmeisesti loukannut pikkuveljeäni jotenkin verisesti. Hän hautoi kostoa monta päivää, ja viimein keksi keinon antaa minulle samalla mitalla takaisin. Hän kusi minun saappaaseeni. Hän on oikea vitsiniekka. 

Nykyään tulemme veljeni kanssa melko hyvin toimeen, kun emme asu saman katon alla. Silloin kuin asuimme, olimme jatkuvasti toistemme kurkuissa kiinni, niin kuin sisaruksilla on tietääkseni usein tapana. Nykyään hän viettää villiä elämää juosten Oriveden öissä kavereidensa kanssa. Luulen, että hän juo silloin tällöin alkoholia ja tapailee tyttöjä. Minun täytyy myöntää että olen hänellekin hieman kateellinen. Onhan hän nuori, komea ja suosittu. Itse  puolestani olen vanha ja lihava erakko.

 

"maukase, jos sulla on matoja"

Löysin pöytälaatikostani erään ruokapäiväkirjan, taitaapi olla hoitsukoulun ensimmäisen (tai toisen) vuoden tehtäviä. Ajattelin tänne tunkaista otteita siitä, ikään kuin anteeksipyynnöksi silloiselle kotitalouden opettajalleni. 

"Mia Vikmanin ruokapäiväkirja (tein tämän itsestäni, koska kukaan muu ei suostunut antamaan minulle vyötärönympärysmittaansa)

En ole tehtävänannosta nyt täysin varma, sillä hukkasin tehtävänantolappusen jonka sain, mutta toivoisin että tästä tulee edes kelvollinen. Tein tämän kahden viikon ajalta, vaikka en kykene muistamaan kuinka pitkältä ajalta tätä piti tehdä."

"Aloitetaan sukupuolestani; tietääkseni olen naaraspuolinen. Täytän toukokuussa 20 vuotta. Työni ei ole kovin raskasta, päätoimisesti käyn koulua. Koulussani on kyllä yllättävän paljon portaikkoja, ja niissä tulee urheiltua jonkin verran. Vähän aikaa sitten tein tiivistä istumatyötä, missä liikuntaa saivat vain äänihuulet, mutta otin lopputilin. "

"Liikuntaa harrastan vaihtelevasti, joskus innostun lenkkeilemään, uimaan ja voimistelemaan aivan mielettömästi, ja joskus saattaa mennä kuukausiakin vain lihoessa ja juopotellessa. Nyt olen taas aloittamassa ns. terveellistä kautta; lenkillä on tullut käytyä noin kerran päivässä (juoksemassa vallan), ja muutenkin hyötyliikuntaa harrastan aina kun mahdollista."

"Ruokahaluni on pilvissä jos liikun enemmän, mutta on myös kausia kun en syö juuri mitään. Hyvän ruoan valmistusmahdollisuudet minulla toki on, tarvittavat välineet ja säilytystilat minulla on (mitä nyt pakastin on vähän ahdas). Osaan kyllä tehdä ruokaa, olenhan sentään talouskoulun käynyt ihminen."

"Keskiviikko:

     

       - aamupalaksi miltei kattilallinen puuroa ja voisilmä (tosin jätin vähän kuumaa puuroa kissalle, että se voi kiertää sitä) ja   lasillinen vettä

·         - välipalaksi näkkileipää ja kokonainen kurkku

·         -iltapalaksi lukuisia alkoholiannoksia

·         -yöpalaksi herkkuvoileipä (paahtoleipä, sulatettua juustoa, kurkkua, tomaattia, sweet chili saucea)"

"Tostai:

·         -aamupalaksi ämpärillinen vettä

·         -seitsemän kirsikkatomaattia, koska opettelin syömään niitä samalla tavalla kuin dr. house eräässä jaksossa

·         -iltapalaksi kolme pinaattilättyä, ja kolme kirsikkatomaattia, sillä halusin näyttää uuden taitoni vanhemmilleni ja kissalleni."

        

      Jjoo-o.

olen ikäloppu tärisevä ryppyinen muumio ja ihmisraunio

Olen kuullut jostain, että aloittaminen on kaikista vaikein osuus kaikissa maailman kiperissä tilanteissa. Sen jälkeen kaiken tulisi sujua kuin vettä vaan, leikiten. Onneksi en muista syntymääni, se on täytynyt olla erittäin epämiellyttävä ja hankala synnytys. Äiti on kertonut, että minut vedettiin maailmaan imukupilla. 

Kävin äsken pelaamassa kolikkopelikoneella. Ikäraja niissä on nykyään tietääkseni 15 vuotta. Joissain tosin 18, en huomannut katsoa mikä kyseisellä koneella oli. Kerkisin sujauttaa muutaman lantin koneeseen, kun olalleni koputettiin ystävällisesti. Sänkileukainen nuorehko miesmyyjä halusi tiedustella ikääni. Nopeasti kaivoin ajokorttini lompakon uumenista ja tarjosin sitä näytille. Miekkonen kiitti ja poistui nopein harppauksin paikalta. Joko olen suuren luokan babyface, tai sitten näytän lihavalta pojalta. Kumpaakaan en ihmettelisi. Miesparkaa hävetti, itse olen tottunut.

Kuten suurin osa muistakin ipanoista, halusin minäkin pienenä saada ikää lisää. En ikinä saanut ihailemiani ihmisiä iässä kiinni, vaikka olisin halunnutkin. Nyt kaiken järjen mukaan haluaisin olla taas lapsi, niin kuin suurin osa tuttavistani kertoo haluavansa. Ei, olen oikeastaan melkoisen sopivassa iässä tällä hetkellä. En oikein käsitä sitä nuoruuden haikailua ja ”silloin kaikki oli niin ihanaa!!1”-periaatteita. Olihan se, omalla tavallaan, mutta olihan niitä hankaluuksia silloinkin. Ja minusta ainakin rypyt ovat seksikkäitä.

En voisi millään uskoa olevani jo 21-vuotias. Enkä haluaisi. Aikuisena olo, laskujen maksaminen ja töissä käynti saa minut raivohulluuden partaalle. Toisaalta nyt olen oman itseni herra. Jos törttöilen, vanhempani eivät saa syitä niskoilleen tai sakkoja maksettavaksi. Jos teen tyhmiä, vastaan siitä itse. Yksinkertaista. Saan itse päättää haluanko rötöstellä, vaiko en. Tai mikä parempaa, saan itse päättää otanko riskin jäädä kiinni. 

Tottahan se on, että tällä iällä suurin osa ihmisistä maksaa omat laskunsa, vuokransa ja asioivat kelassa ja työkkärissä ilman äidin tai isän lohduttavaa turvaa. Ja eihän se mukavaa ole, mielelläni menisin kelan tätien pakeille äitini kanssa ja antaisin hänen hoitaa lässytyksen puolestani. Äitini on huomattavasti uskottavamman näköinen ihminen kuin minä, varmasti hän saisi puhuttua minulle suuremmat tuet kuin minulla tällä hetkellä on. Minä näytän siltä että minua pystyy vedättämään 100-0 kaikissa asioissa. Ja jos totta puhutaan, niin minä olenkin hieman sellainen. Mutta itsehän minä virheistäni opin.

Siitäkin huolimatta inhoan ajatusta, että joudun viettämään 8h päivästä jossakin ennalta määrätyssä paikassa tekemässä tiettyjä asioita. Alan tekemään työkseni jotain mistä oikeasti pidän. Harmi vain kaljan juomisesta tai pilven polttelusta ei saa palkkaa.Vaikuttaa siltä, että erakoidun tässä parin vuoden sisällä.

muutama sananen syntymästäni

Joidenkin ihmisten mielestä oli aivan tavallinen sunnuntai-ilta. He istuivat televisioidensa ääressä rupattelemassa koulupäivistään, joivat iltakahvia ja pelasivat tavallisia lautapelejä. Jotkut saattoivat istua perheensä kera sunnuntaisaunassa, ja jotkut taas makasivat sängyn pohjalla loputtoman kankkusen kourissa. Eräillä, herkimmillä heistä, kuitenkin heräsi tietynlainen tunne. Tunne, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Oikeassahan he olivat, kuten arvata saattaa.

Kaukana siitä tavallisesta hömpötyksestä, kaukana kaupunkien kiusauksista ja maalaiskylien kyttäyskulttuureista, aarniometsän keskellä, syntyi pieni ja niljakkaan näköinen ihmislapsi. Kukaan tavallinen ihminen – saati sitten hölmistynyt susiemo, ei olisi arvannut tällaista tapahtuvaksi.  Se nuuhki vastasyntynyttä kuopustaan, vertaili sitä karvaisiin sisaruksiinsa ja tökki otusta kuonollaan. Lopulta se hyväksyi olion muiden jälkeläistensä joukkoon, ajatellen sen olevan jonkinlainen erityislapsitapaus. ”Sattuuhan sitä Luojallekin silloin tällöin kömmähdyksiä”, se ajatteli raukeana. Se kun oli harras tapakristitty, eikä se ollut käynyt minkäänlaisia suvaitsevaisuuskoulutuksia. Ja niin ihmislapsi nukahti villin äitinsä ja tuhisevien sisarustensa joukkoon, tietämättä olevansa erilainen.

Aamu valkeni korpimaille. Ei sillä että aamuilla ja illoilla suuremmin eroa siellä ryteikössä olisi ollut, puut kun peittivät suurimman osan näkyvyydestä. Tuore äiti, tuo metsien uljas peto, venytteli pitkään. Hän muisti edellisen illan omituiset tapahtumat. Hän oli ollut kaikessa rauhassa synnyttämässä, ja herranjestas, yhtäkkiä hänen susimaisista ulkosynnyttimistään oli tupsahtanut karvaton lapsi. Kaikkea sitä hän ajatteli joka-aamuisella metsästysreissullaan lauman muiden täysikasvuisten hukkien kanssa. Hän ei ollut kehdannut esitellä heille tuoreesta pesueestaan kuin kolme viidestä, sillä yksi kuoli ja toinen oli se paljon puhuttu karvaton tapaus. Kunhan vaan eivät söisi viimeksi mainittua aamupalaksi.

 

Kului muutamia vuosia. Karvattoman olion siskot ja veljet kasvoivat aikuisiksi, hankkivat lapsia, muuttivat omilleen ja niin edelleen. Posliinihipiäinen pysyi posliinihipiäisenä (jos päätä ei laskettu), lapsena ja avuttomana. Susiemo ei ollut vieläkään kehdannut esitellä lasta muulle laumalle – ja alkoi muutenkin menettää hermonsa maailman avuttomimpaan asiaan. Se kyllä hengitti, söi ja kävelikin haparoivasti kahdella jalalla, mutta heidän tasoistaan metsästäjää siitä ei koskaan kehittyisi. Hän päätti hylätä lapsen likellä olevan kylänpahasen nurkille. Kylän nimi oli, ja on yhä, Kuhmoinen. Ja kyllä, minä olen se karvaton lapsi.  

Sattui niin sopivasti, että juuri sillä hetkellä kun kaksivuotias minä taapersin ensimmäistä kertaa pesäni ulkopuolella, ilman biologista susiäitiäni, osui eräs paikallinen nuoripari metsään kuhertelemaan. Istuin mättäälle ilkosen alastomana katselemaan ensimmäistä kertaa lajitovereitani suurella mielenkiinnolla. Yhtäkkiä he huomasivat minut ja katsoivat toisiaan punastellen. ”Näinkö ne vahinkolapset, mistä isä minua varoitteli, saadaankin?”, naaraspuolinen ihminen kauhistui. Uros nyökkäsi. Näin minut sidottiin kohtalooni astua ihmismaailmaan, sillä heidän oli pakko pitää minut.Olin pieni, viaton ja peloissani suuressa ihmisten maailmassa. Nimeksi minulle annettiin Mia Vikman, eli latinaksi Metsän jumala.