Joidenkin ihmisten mielestä oli aivan tavallinen sunnuntai-ilta. He istuivat televisioidensa ääressä rupattelemassa koulupäivistään, joivat iltakahvia ja pelasivat tavallisia lautapelejä. Jotkut saattoivat istua perheensä kera sunnuntaisaunassa, ja jotkut taas makasivat sängyn pohjalla loputtoman kankkusen kourissa. Eräillä, herkimmillä heistä, kuitenkin heräsi tietynlainen tunne. Tunne, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Oikeassahan he olivat, kuten arvata saattaa.
Kaukana siitä tavallisesta hömpötyksestä, kaukana kaupunkien kiusauksista ja maalaiskylien kyttäyskulttuureista, aarniometsän keskellä, syntyi pieni ja niljakkaan näköinen ihmislapsi. Kukaan tavallinen ihminen – saati sitten hölmistynyt susiemo, ei olisi arvannut tällaista tapahtuvaksi. Se nuuhki vastasyntynyttä kuopustaan, vertaili sitä karvaisiin sisaruksiinsa ja tökki otusta kuonollaan. Lopulta se hyväksyi olion muiden jälkeläistensä joukkoon, ajatellen sen olevan jonkinlainen erityislapsitapaus. ”Sattuuhan sitä Luojallekin silloin tällöin kömmähdyksiä”, se ajatteli raukeana. Se kun oli harras tapakristitty, eikä se ollut käynyt minkäänlaisia suvaitsevaisuuskoulutuksia. Ja niin ihmislapsi nukahti villin äitinsä ja tuhisevien sisarustensa joukkoon, tietämättä olevansa erilainen.
Aamu valkeni korpimaille. Ei sillä että aamuilla ja illoilla suuremmin eroa siellä ryteikössä olisi ollut, puut kun peittivät suurimman osan näkyvyydestä. Tuore äiti, tuo metsien uljas peto, venytteli pitkään. Hän muisti edellisen illan omituiset tapahtumat. Hän oli ollut kaikessa rauhassa synnyttämässä, ja herranjestas, yhtäkkiä hänen susimaisista ulkosynnyttimistään oli tupsahtanut karvaton lapsi. Kaikkea sitä hän ajatteli joka-aamuisella metsästysreissullaan lauman muiden täysikasvuisten hukkien kanssa. Hän ei ollut kehdannut esitellä heille tuoreesta pesueestaan kuin kolme viidestä, sillä yksi kuoli ja toinen oli se paljon puhuttu karvaton tapaus. Kunhan vaan eivät söisi viimeksi mainittua aamupalaksi.
Kului muutamia vuosia. Karvattoman olion siskot ja veljet kasvoivat aikuisiksi, hankkivat lapsia, muuttivat omilleen ja niin edelleen. Posliinihipiäinen pysyi posliinihipiäisenä (jos päätä ei laskettu), lapsena ja avuttomana. Susiemo ei ollut vieläkään kehdannut esitellä lasta muulle laumalle – ja alkoi muutenkin menettää hermonsa maailman avuttomimpaan asiaan. Se kyllä hengitti, söi ja kävelikin haparoivasti kahdella jalalla, mutta heidän tasoistaan metsästäjää siitä ei koskaan kehittyisi. Hän päätti hylätä lapsen likellä olevan kylänpahasen nurkille. Kylän nimi oli, ja on yhä, Kuhmoinen. Ja kyllä, minä olen se karvaton lapsi.
Sattui niin sopivasti, että juuri sillä hetkellä kun kaksivuotias minä taapersin ensimmäistä kertaa pesäni ulkopuolella, ilman biologista susiäitiäni, osui eräs paikallinen nuoripari metsään kuhertelemaan. Istuin mättäälle ilkosen alastomana katselemaan ensimmäistä kertaa lajitovereitani suurella mielenkiinnolla. Yhtäkkiä he huomasivat minut ja katsoivat toisiaan punastellen. ”Näinkö ne vahinkolapset, mistä isä minua varoitteli, saadaankin?”, naaraspuolinen ihminen kauhistui. Uros nyökkäsi. Näin minut sidottiin kohtalooni astua ihmismaailmaan, sillä heidän oli pakko pitää minut.Olin pieni, viaton ja peloissani suuressa ihmisten maailmassa. Nimeksi minulle annettiin Mia Vikman, eli latinaksi Metsän jumala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti