"maukase, jos sulla on matoja"

Löysin pöytälaatikostani erään ruokapäiväkirjan, taitaapi olla hoitsukoulun ensimmäisen (tai toisen) vuoden tehtäviä. Ajattelin tänne tunkaista otteita siitä, ikään kuin anteeksipyynnöksi silloiselle kotitalouden opettajalleni. 

"Mia Vikmanin ruokapäiväkirja (tein tämän itsestäni, koska kukaan muu ei suostunut antamaan minulle vyötärönympärysmittaansa)

En ole tehtävänannosta nyt täysin varma, sillä hukkasin tehtävänantolappusen jonka sain, mutta toivoisin että tästä tulee edes kelvollinen. Tein tämän kahden viikon ajalta, vaikka en kykene muistamaan kuinka pitkältä ajalta tätä piti tehdä."

"Aloitetaan sukupuolestani; tietääkseni olen naaraspuolinen. Täytän toukokuussa 20 vuotta. Työni ei ole kovin raskasta, päätoimisesti käyn koulua. Koulussani on kyllä yllättävän paljon portaikkoja, ja niissä tulee urheiltua jonkin verran. Vähän aikaa sitten tein tiivistä istumatyötä, missä liikuntaa saivat vain äänihuulet, mutta otin lopputilin. "

"Liikuntaa harrastan vaihtelevasti, joskus innostun lenkkeilemään, uimaan ja voimistelemaan aivan mielettömästi, ja joskus saattaa mennä kuukausiakin vain lihoessa ja juopotellessa. Nyt olen taas aloittamassa ns. terveellistä kautta; lenkillä on tullut käytyä noin kerran päivässä (juoksemassa vallan), ja muutenkin hyötyliikuntaa harrastan aina kun mahdollista."

"Ruokahaluni on pilvissä jos liikun enemmän, mutta on myös kausia kun en syö juuri mitään. Hyvän ruoan valmistusmahdollisuudet minulla toki on, tarvittavat välineet ja säilytystilat minulla on (mitä nyt pakastin on vähän ahdas). Osaan kyllä tehdä ruokaa, olenhan sentään talouskoulun käynyt ihminen."

"Keskiviikko:

     

       - aamupalaksi miltei kattilallinen puuroa ja voisilmä (tosin jätin vähän kuumaa puuroa kissalle, että se voi kiertää sitä) ja   lasillinen vettä

·         - välipalaksi näkkileipää ja kokonainen kurkku

·         -iltapalaksi lukuisia alkoholiannoksia

·         -yöpalaksi herkkuvoileipä (paahtoleipä, sulatettua juustoa, kurkkua, tomaattia, sweet chili saucea)"

"Tostai:

·         -aamupalaksi ämpärillinen vettä

·         -seitsemän kirsikkatomaattia, koska opettelin syömään niitä samalla tavalla kuin dr. house eräässä jaksossa

·         -iltapalaksi kolme pinaattilättyä, ja kolme kirsikkatomaattia, sillä halusin näyttää uuden taitoni vanhemmilleni ja kissalleni."

        

      Jjoo-o.

olen ikäloppu tärisevä ryppyinen muumio ja ihmisraunio

Olen kuullut jostain, että aloittaminen on kaikista vaikein osuus kaikissa maailman kiperissä tilanteissa. Sen jälkeen kaiken tulisi sujua kuin vettä vaan, leikiten. Onneksi en muista syntymääni, se on täytynyt olla erittäin epämiellyttävä ja hankala synnytys. Äiti on kertonut, että minut vedettiin maailmaan imukupilla. 

Kävin äsken pelaamassa kolikkopelikoneella. Ikäraja niissä on nykyään tietääkseni 15 vuotta. Joissain tosin 18, en huomannut katsoa mikä kyseisellä koneella oli. Kerkisin sujauttaa muutaman lantin koneeseen, kun olalleni koputettiin ystävällisesti. Sänkileukainen nuorehko miesmyyjä halusi tiedustella ikääni. Nopeasti kaivoin ajokorttini lompakon uumenista ja tarjosin sitä näytille. Miekkonen kiitti ja poistui nopein harppauksin paikalta. Joko olen suuren luokan babyface, tai sitten näytän lihavalta pojalta. Kumpaakaan en ihmettelisi. Miesparkaa hävetti, itse olen tottunut.

Kuten suurin osa muistakin ipanoista, halusin minäkin pienenä saada ikää lisää. En ikinä saanut ihailemiani ihmisiä iässä kiinni, vaikka olisin halunnutkin. Nyt kaiken järjen mukaan haluaisin olla taas lapsi, niin kuin suurin osa tuttavistani kertoo haluavansa. Ei, olen oikeastaan melkoisen sopivassa iässä tällä hetkellä. En oikein käsitä sitä nuoruuden haikailua ja ”silloin kaikki oli niin ihanaa!!1”-periaatteita. Olihan se, omalla tavallaan, mutta olihan niitä hankaluuksia silloinkin. Ja minusta ainakin rypyt ovat seksikkäitä.

En voisi millään uskoa olevani jo 21-vuotias. Enkä haluaisi. Aikuisena olo, laskujen maksaminen ja töissä käynti saa minut raivohulluuden partaalle. Toisaalta nyt olen oman itseni herra. Jos törttöilen, vanhempani eivät saa syitä niskoilleen tai sakkoja maksettavaksi. Jos teen tyhmiä, vastaan siitä itse. Yksinkertaista. Saan itse päättää haluanko rötöstellä, vaiko en. Tai mikä parempaa, saan itse päättää otanko riskin jäädä kiinni. 

Tottahan se on, että tällä iällä suurin osa ihmisistä maksaa omat laskunsa, vuokransa ja asioivat kelassa ja työkkärissä ilman äidin tai isän lohduttavaa turvaa. Ja eihän se mukavaa ole, mielelläni menisin kelan tätien pakeille äitini kanssa ja antaisin hänen hoitaa lässytyksen puolestani. Äitini on huomattavasti uskottavamman näköinen ihminen kuin minä, varmasti hän saisi puhuttua minulle suuremmat tuet kuin minulla tällä hetkellä on. Minä näytän siltä että minua pystyy vedättämään 100-0 kaikissa asioissa. Ja jos totta puhutaan, niin minä olenkin hieman sellainen. Mutta itsehän minä virheistäni opin.

Siitäkin huolimatta inhoan ajatusta, että joudun viettämään 8h päivästä jossakin ennalta määrätyssä paikassa tekemässä tiettyjä asioita. Alan tekemään työkseni jotain mistä oikeasti pidän. Harmi vain kaljan juomisesta tai pilven polttelusta ei saa palkkaa.Vaikuttaa siltä, että erakoidun tässä parin vuoden sisällä.

muutama sananen syntymästäni

Joidenkin ihmisten mielestä oli aivan tavallinen sunnuntai-ilta. He istuivat televisioidensa ääressä rupattelemassa koulupäivistään, joivat iltakahvia ja pelasivat tavallisia lautapelejä. Jotkut saattoivat istua perheensä kera sunnuntaisaunassa, ja jotkut taas makasivat sängyn pohjalla loputtoman kankkusen kourissa. Eräillä, herkimmillä heistä, kuitenkin heräsi tietynlainen tunne. Tunne, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Oikeassahan he olivat, kuten arvata saattaa.

Kaukana siitä tavallisesta hömpötyksestä, kaukana kaupunkien kiusauksista ja maalaiskylien kyttäyskulttuureista, aarniometsän keskellä, syntyi pieni ja niljakkaan näköinen ihmislapsi. Kukaan tavallinen ihminen – saati sitten hölmistynyt susiemo, ei olisi arvannut tällaista tapahtuvaksi.  Se nuuhki vastasyntynyttä kuopustaan, vertaili sitä karvaisiin sisaruksiinsa ja tökki otusta kuonollaan. Lopulta se hyväksyi olion muiden jälkeläistensä joukkoon, ajatellen sen olevan jonkinlainen erityislapsitapaus. ”Sattuuhan sitä Luojallekin silloin tällöin kömmähdyksiä”, se ajatteli raukeana. Se kun oli harras tapakristitty, eikä se ollut käynyt minkäänlaisia suvaitsevaisuuskoulutuksia. Ja niin ihmislapsi nukahti villin äitinsä ja tuhisevien sisarustensa joukkoon, tietämättä olevansa erilainen.

Aamu valkeni korpimaille. Ei sillä että aamuilla ja illoilla suuremmin eroa siellä ryteikössä olisi ollut, puut kun peittivät suurimman osan näkyvyydestä. Tuore äiti, tuo metsien uljas peto, venytteli pitkään. Hän muisti edellisen illan omituiset tapahtumat. Hän oli ollut kaikessa rauhassa synnyttämässä, ja herranjestas, yhtäkkiä hänen susimaisista ulkosynnyttimistään oli tupsahtanut karvaton lapsi. Kaikkea sitä hän ajatteli joka-aamuisella metsästysreissullaan lauman muiden täysikasvuisten hukkien kanssa. Hän ei ollut kehdannut esitellä heille tuoreesta pesueestaan kuin kolme viidestä, sillä yksi kuoli ja toinen oli se paljon puhuttu karvaton tapaus. Kunhan vaan eivät söisi viimeksi mainittua aamupalaksi.

 

Kului muutamia vuosia. Karvattoman olion siskot ja veljet kasvoivat aikuisiksi, hankkivat lapsia, muuttivat omilleen ja niin edelleen. Posliinihipiäinen pysyi posliinihipiäisenä (jos päätä ei laskettu), lapsena ja avuttomana. Susiemo ei ollut vieläkään kehdannut esitellä lasta muulle laumalle – ja alkoi muutenkin menettää hermonsa maailman avuttomimpaan asiaan. Se kyllä hengitti, söi ja kävelikin haparoivasti kahdella jalalla, mutta heidän tasoistaan metsästäjää siitä ei koskaan kehittyisi. Hän päätti hylätä lapsen likellä olevan kylänpahasen nurkille. Kylän nimi oli, ja on yhä, Kuhmoinen. Ja kyllä, minä olen se karvaton lapsi.  

Sattui niin sopivasti, että juuri sillä hetkellä kun kaksivuotias minä taapersin ensimmäistä kertaa pesäni ulkopuolella, ilman biologista susiäitiäni, osui eräs paikallinen nuoripari metsään kuhertelemaan. Istuin mättäälle ilkosen alastomana katselemaan ensimmäistä kertaa lajitovereitani suurella mielenkiinnolla. Yhtäkkiä he huomasivat minut ja katsoivat toisiaan punastellen. ”Näinkö ne vahinkolapset, mistä isä minua varoitteli, saadaankin?”, naaraspuolinen ihminen kauhistui. Uros nyökkäsi. Näin minut sidottiin kohtalooni astua ihmismaailmaan, sillä heidän oli pakko pitää minut.Olin pieni, viaton ja peloissani suuressa ihmisten maailmassa. Nimeksi minulle annettiin Mia Vikman, eli latinaksi Metsän jumala.